Opettajan on hyvä tutkiskella sydäntään säännöllisesti ja pohtia, mikä hänelle oikeasti on tärkeintä. |
Dialogista
Stenberg siteeraa innostuneena Heikkilöiden teosta Dialogi - avain innovatiivisuuteen (2001). Hän selostaa erityisesti eroa ns. "tavanomaisen keskustelun" ja taitavan keskustelun ja aidon dialogin välillä. Tavanomaiselle keskuskustelulle on ominaista
- toisten ajatusten ja näkemysten vähätteleminen ja mitätöinti
- tavoite oman oikeassa olemisen osoittaminen
- hyökkäävä asenne, vähättely, päälle puhuminen, keskeyttäminen, auktoriteettiasemaan turvautuminen sekä vastapuolen näkemysten pitäminen puutteellisina, tunnepitoisina ja yksipuolisina
- --> ei johda uutta rakentavaan prosessiin (paitsi joskus vahingossa)
- --> ei voi syntyä ymmärtävää aitoa oppimista
- osapuolet vain vahvistavat jo olemassaolleita käsityksiään
- ei ymmärretä eikä hyväksytä, että olemme erilaisia ja ajattelemme asioista eri tavoilla
Dialogi puolestaan edellyttää turvallisuuden tunnetta. Kenenkään ei tarvitse puolustella omia näkemyksiään eikä vähätellä toisten näkemyksiä. Yhteinen ymmärrys voi kehittyä, koska on mahdollista tuoda avoimeen tarkasteluun erilaisia näkemyksiä, ajatuksia ja niitä uskomuksia, jotka kumpuavat jokaisen omista kokemuksista. Parhaimmillaan luokassa (tai opettajanhuoneessa!) vallitsee käsitysten ja ajatusten kirjo, jota voidaan turvallisesti yhdessä pohtia, parannella ja yhdistellä. Dialogin voima on juuri siinä, että se tarjoaa pohjan oppia ja kehittyä ainutlaatuisina yksilöinä. Ei siis tarvitse olla samaa mieltä tai luopua omista käsityksistään ymmärtääkseen toista paremmin. Dialogi on sitä, että antautuu oppimisprosessiin ilman tarvetta olla oikeassa.
Dialogi edellyttää myös empaattisen kuuntelun taitoa:
"Empaattinen kuuntelu on sitä, että kuuntelija luopuu arvioimasta puhujan sanoja ja pyrkki näkemään niiden taakse puhujan käsityksiin. Empaattinen kuuntelija ei anna puhujan puheen hämätä vaan yrittää tavoittaa puhujan sanoman sanojen takaa. Mikä tärkeintä, empaattinen kuuntelija luopuu halustaan olla oikeassa. Se tarkoittaa, että kun kuuntelemme toista ihmistä, siirrämme omat mielipiteemme ja tunteemme "olkapäälle odottamaan. Vasta omia tunteitamme ja ajatuksiamme viivyttästyttämällä voimme aidosti keskittyä toisen kuuntelemiseen ja osoittaa sanoilla ja eleillämme olevamme adiosti kiiinnostuneita toisesta. En voi kuunnella toista, jos omat mielipiteeni, käsitykseni ja tunnereaktioni sumentavat tilan itseni ja toisen väliltä." (s.72)Tämän opettelussa minulla riittää totisesti työsarkaa. Toistaiseksi itse olen lähinnä parhaimmillanikin puuskittainen kuuntelija:
"Se tarkoittaa, että välillä kuunnellaan syventyneesti, välillä herpaannutaan ja pääasiallisesti kuuntelija syventyy omiin ajatuksiinsa. Keskustelua seurataan sen verran, että voidaan tarvittaessa kommentoida, mutta ajatus harhailee; kuuntelija miettii ehkä omaa vasta-argumenttia. Kuuntelija saattaa näyttää siltä, että hän kohdistaa huomion kuunteluun, mutta oikeasti huomio on enemmän omissa ajatuksissa kuin kuuntelussa. "(s. 73)
Oppilaiden osallisuudesta
Stenberg puhuu myös eri näkökulmista opetuksen suunnittelusta ja järjestämisestä siten, että oppilailla olisi mahdollisimman aktiivinen ja luova rooli. Tämä on minua kiinnostava peruspulma, kuinka täydellisesti oppilaista voi tehdä oman oppimisensa subjekteja. Stenberg puhuu paljon oppilaista mutta viime kädessä kuitenkin vaikutelmaksi jää, että se on kuitenkin opettaja, jonka koreografian mukaan tanssitaan. Mutta Stenberg siteeraa Viktor Franklia, joka on sanonut, että:
Jos haluat, että joku rakentaa laivan, älä anna hänelle piirustuksia, lautoja, nauloja ja vasaraa. Opeta hänet sen sijaan rakastamaan meren aavaa ulappaa - ja hän on sen tekevä - omalla tavallaan.