Koulun arvot ja visio

Pohdimme koulumme arvojen ja vision näkymistä käytännössä porukalla, mutta koska tämä blogi on henkilökohtainen oppimispäiväkirjani ja ehkä eräänlainen portfoliokin, kirjoitan tässä henkilökohtaisia näkemyksiäni asiasta. Pohdin myös, miten koulun arvot ja visio näkyvät omassa työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. 

Koulumme arvot ovat rehellisyys, vastuullisuus ja luottamus. Ylläoleva kuva on yksi pieni mutta kuvaava esimerkki arvojemme näkymisestä käytännössä. Kuva on koulumme Instagram-tililtä, joka on täysin oppilaiden hallinnassa. Heillä on salasanat tilille ja he hoitavat sitä itsenäisesti ilman minkäänlaista ennakkosensuuria/-tarkastusta. Tavoitteena on, että tilistä tulee Suomen paras ja suosituin koulutili. Olemme myös miettineet, miten ylläpitoon osallistuvat oppilaat voisivat oikeasti myös opiskella somen työkäyttöä ja esim. markkinointia. Tai miten voisimme valjastaa tilin myös oppimistarkoituksiin. Me luotamme oppilaisiin ja he ilahduttavalla tavalla osoittautuvat kerta toisensa jälkeen luottamuksen arvoisiksi. He toimivat rehellisesti ja vastuullisesti. BTW myös koulun virallinen logo, joka ylläolevassa kuvassakin näkyy, on oppilaiden käsialaa. Sitä vielä mietimme, mikä on oppilaiden "maailmanympärysmatka", mikäli he pääsevät tavoitteeseensa. Hyviä ideoita otetaan vastaan.

Myös koulumme FB-sivut ovat täysin avoimet, eli sinne voi kuka tahansa postata. Emme ole pitäneet oppilaille mitään saarnoja siitä, mitä kaikkea sinne ei missään tapauksessa saa postata, tai uhkailleet kauheilla seurauksilla, jos ongelmia ilmenee. Pitäisi varmaan koputtaa puuta, mutta ongelmia ei ole ilmennyt. Se saattaa johtua mm. siitä, että emme ole tilanneet ongelmia maalailemalla piruja seinille, vaan luottaneet lähtökohtaisesti oppilaisiin vankasti.

Visiomme on, että olemme osallistava, innostava ja vastuullisuuteen kasvattava koulu. Oppilaiden osallisuus näkyy monin perinteisin tavoin mm. vilkkaana oppilaskunta-, tukioppilas- ja verso-toimintana, parlamenttikerhona etc. Mutta osallistavuus ja innostavuus ja vastuullisuuteen kasvattaminen näkyy myös monissa opetusärjestelyissä. Esimerkiksi yksilöllisen oppimisen kokeilut tähtäävät juuri näihin asioihin. Ja kuten olen jo aiemminkin kertonut, niistä voi lukea lisää esimerkiksi täältä. #MOI-hankkeen tehtävät ovat olleet hyvin avoimia ja oppilaat ovat joutuneet/päässeet tekemään todella itse. Esimerkiksi Oma oppimistila -tehtävässä tehtävänä oli suunnitella kouluun sellainen oppimistila, jossa oppilaat oppisivat hyvin. Parhaat suunnitelmat myös toteutetaan ja oppilaat keksivätkin todella hienoja ideoita!

Tunneillani saa usein tehdä mitä haluaa. Ainoa vaatimus on, että toimien pitää jotenkin liittyä opetussuunnitelmaan. Keksimisen helpottamiseksi seinillä on usein listoja ja tiivistelmiä opsista ja erilaisista mahdollisuuksista. Yritän siis jatkuvasti antaa oppilaille innostua edes jostain, enkä oleta, että kaikki oppilaat innostuvat samoista asioista. Tunneille ovat kuitenkin yhtä tervetulleita kaikki, myös vähemmän innostuneet.

Kyttään ja kontrolloin hyvin vähän oppilaiden tekemisiä. Kerrankin kun meillä oli meneillään kielijakso, jonka aikana hankittiin yleissivistystä ja tehtiin vihkotehtäviä suomen kielihistoriaan ja alueelliseen ja sosiaaliseen variaatioon liittyvistä asioista, yksi oppilas kysyi epäuskoisena, ettenkö todella aio tarkistaa, että he ovat tehneet kaikki tehtävät. Sanoin, että "Ei, en aio". Siihen hän totesi, että "Voi ei! Ihan liikaa luottamusta. Nyt mun on pakko tehdä nämä kaikki." Kyttäämisen sijaan pyrin kuitenkin olemaan kiinnostunut siitä, mitä oppilaat tekevät ja ajattelevat ja kiinnittämään huomiota ongelmien sijaan pikemminkin kaikkiin pieniinkin edistysaskeleisiin. Luottamus, kiinnostus ja avun tarjoaminen toimii kokemukseni mukaan huomattavan paljon paremmin kuin "kuri" ja kontrolli. Ja mielestäni on niin, että jotta oppilaat oppisivat kantamaan vastuuta tekemisistään, heidän pitää saada harjoitella vastuun kantamista turvallisissa olosuhteissa. Oppilaille pitää sallia se, etteivät he vielä osaa kaikkea. He vasta harjoittelevat. On minulla kyllä yksi tiukka rajakin, josta en jousta milliäkään: kaikenlainen kiusaaminen on ehdottoman kiellettyä!

Amabile & Kramer: Pienet suuret teot - opi johtamaan kehitystä

Teresa Amabilen ja Steven Kramerin teoksen Pienet suuret teot - opi johtamaan kehitystä keskeinen pointti on, että menestymme, jos annamme työntekijöillemme (eli oppilaille) mahdollisuuden menestyä merkityksellisessä työssä. He käyttävät sisäisen työelämän käsitettä.  Se tarkoittaa yksilön näkemysten, tunteiden ja motivaatioiden summaa työpäivän tapahtumista ja tämän suhtautumisesta niihin. Se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin persoonallisuus.  Hyvälle sisäiselle työelämälle ominaista on ilo, vahva sitoutuminen työhön ja pyrkimys luovuuteen.

Kirjoittajien tutkimusten mukaan paras tapa tukea ihmisiä joka päivä on tukea edistymistä - auttaa saavuttamaan vaikka vain pieniä voittoja. Tämä voisi tarkoittaa kouluun sovellettuna sitä, että meidän ei niinkään kannata tuijottaa sitä millaisia  oppilaamme ovat, vaan meidän kannattaa keskittyä auttamaan edistymistä, joka luonnollisesti eri oppijoille tarkoittaa eri asioita.

Sisäiseen työelämään kannattaa kiinnittää huomiota, koska tekijät osoittavat, että sillä voi olla valtavia vaikutuksia, negatiivisia tai positiviisia. Esimerkiksi esimiehen/opettajan hyvinkin triviaaleilta näyttävillä toimilla voi olla valtavia vaikutuksia muihin. Itse asiassa tutkimukset osoittavat, että yli 28 prosenttia pienistä tapahtumista laukaisee suuria reaktioita. Toisin sanoen, tapahtumilla, joita ihmiset pitävät merkityksettöminä on usein voimakas vaikutus sisäiseen työelämään. Ihmisiä johdettaessa pienien asioiden takia todella kannattaa hikoilla.

Haastavaksi tilanteen tekee se, että sisäinen työelämä on pinnan alaista ja sitä yritetään usein peitellä.  Sisäinen työelämä on kaikkien näkymättömin osa jokaisen yksilön kokemusta - työpäivän tapahtumien laukaisemat ajatukset, tunteet ja motivoijat. Miten tähän sitten pääsee käsiksi? Amabile & Kramer ovat pyytäneet tutkimushenkilöitään pitämään päiväkirjaa. Myös opettaja voisi aina väliin pyytää oppilaita pohtimaan seuraavaan tapaan: Muistele viimeisintä koulupäivääsi. Valitse yksi keskeinen tapahtuma. Kuinka tulkitsit sen, mitä tunsit ja miten se vaikutti motivaatioosi? Samaan tapaan opettajalle varmaan olisi hyödyllistä alkaa tutkia omaa sisäistä työelämäänsä ja pitää systemaattisesti päiväkirjaa jonkin aikaa. Tähän palaan vielä lopuksi.

Sisäistä työelämää voi jäsentää ja lisää pohdintakysymyksiä voi keksiä kiinnittämällä huomiota siihen, että sisäinen työelämä koostuu kolmesta osasta:

1. Näkemykset/ajatukset eli työpäivän tapahtumien ymmärtäminen: organisaatio, johtajat, tiimi, itse, työ, tunne siitä, että on saanut jotain aikaan
2. Emootiot/tunteet eli työpäivän tapahtumiin reagoiminen: positiiviset tunteet, negatiiviset tunteet, yleinen mieliala
3. Motivaatio/draivi eli halu/haluttomuus tehdä työ: Mitä tehdä? Tehdäkö vai ei? Miten tehdä? Milloin tehdä?

Sisäinen motivaatio on näiden tekijöiden dynaamista vuorovaikutusta toisiinsa työpäivän aikana.

Mikäli haluamme edistää positiivista sisäistä työelämää, pitäisi auttaa edistymään nimenomaan merkitysellisessä työssä. Merkityksellinen työ on sellaista jonka näet tuottavan arvoa jollekin tai jollekulle, jolla on väliä. Työn ja tavoitteiden pitää siis olla sellaisia että tekijä itse näkee ne merkityksellisinä. Ei siis riitä, että esim. opettaja pitää tavoitteita merkityksellisinä.

Edistystä voi edesautta parhaiten seuraavilla toimenpiteillä. Tämä on hyvä tsekkauslista opettajalle:

1. Selkeiden tavoitteiden asettaminen
2. Itsenäisen toimivallan salliminen
3. Resurssien tarjoaminen
4. Riittävän - muttei liiallisen - ajan antaminen
5. Auta työssä
6. Ongelmista ja onnistumisista oppiminen
7. Ideavirtojen salliminen

Viimeksi mainittu edellyttää, että johtajat todella kuuntelevat työtekijöitään, rokaisevat ahkeraa keskustelua eriävistä näkökulmista ja kunnioittivat rakentavaa kritiikkiä.

Ja kaikki riippuu ilmapiiristä, johon vaikuttavat huomaavaisuus ihmisiä ja heidän ideoitaan kohtaan, yhteistyö ja kommunikaatio, jonka pitää olla selkeää, rehellistä, kunnioittavaa ja vapaasti virtaavaa.

Pidä päiväkirjaa!

Tekijät kannustavat huolehtimaan myös omasta sisäisestä työelämästä. Siihen hyvä väline on päiväkirja. Siinä tärkeintä on säännöllisyys ja se, että keskityt konkreettisiin tapahtumiin, ei pelkästään sisäiseseen työelämään. Esimerkiksi kuukausittain kannattaa tutkia merkintöjään ja katsoa näkyykö esimerkiksi jonkinlaisia trendejä. Päiväkirja voi olla myös korvaamaton apu siinä, että se auttaa huomaamaan pienetkin edistysaskeleet, mikä puolestaan parantaa sisäistä työelämää, mikä puolestaan mahdollistaa seuravat edistysaskeleet. Päiväkirjassa voi pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Mikä tapahtuma jäi mieleeni työpäivästä ja miten se vaikutti sisäiseen työelämääni?
• Miten edistyin tänään ja miten se vaikutti sisäiseen työelämääni?
• Mitkä ravinteet ja katalyytit tukivat minua ja työtäni tänään? Miten voin pitää niitä yllä huomenna?
• Nimeä yksi asia, jonka voin tehdä edistyäkseni tärkeässä työssä huomenna?
• Mitä takaiskuja minulla oli tänään ja miten ne vaikuttivat sisäiseen työelämääni? Mitä voin oppia niistä?
• Mitkä myrkyt ja estäjät vaikuttivat minuun ja työhöni tänään? Miten voin laimentaa tai välttää niitä huomenna?
• Vaikutinko kollegojeni sisäiseen työelämään positiivisesti tänään?
• Viten voin tehdä niin huomenna?

Tästä päiväkirja-asiasta olen todella vakuuttunut, ja jo ennen tämän kirjan lukemista olin miettinyt, että pitäisi elvyttää tapa, joka minulla oli opiskeluaikoinani ja alkuaikoina opettajanakin. Silloin pidin säännöllisesti päiväkirjaa, jonka avulla suunnittelin ja ohjasin omaa työtäni ja reflektoin päivien kulkua, ala- ja ylämäkiä. Se oli hyvin hyödyllistä. En tiedä, miten tapa on jäänyt matkasta. 

SUMMA SUMMARUM: Ensinnäkin huomiota kannattaa jatkuvasti kiinnittää erityisesti "pikkuasioihin", eli esim. vuorovaikutukseen ja tuen tarjoamiseen, koska näillä "pikkuasioilla" saattaa olla yllättävän isoja vaikutuksia. Ja toiseksi kaikkia oppilaita pitäisi auttaa edistymään merkityksellisessä työssä. Edistyksen lisäksi siis myös tuo  kokemus työn merkitksellisyydestä on tärkeä. Uskon, että jos oppilas kokee edes osan tekemästään merkitykselliseksi se voi tuottaa sellaista sisäistä työelämää, joka auttaa häntä selviämään myös hänen vähemmän merkityksellisiksi kokemistaan velvollisuuksista. Tutki myös jatkuvasti itseäsi pitämällä säännöllisesti päiväkirjaa päivän tapahtumista ja analysoimolla omaa päiväkirjaasi.

Oppimissopimus

Tästä tulee oppisopimuksen ensimmäinen versio I 10.1.2016. Tämä täytyy myöhemmin tietysti päivittää

Missä olen ollut oppijana? (Historia)

Koulusta eikä kauppaopistosta ei kannata tässä puhua, koska ne vain suoritin vaihtelevalla menestyksellä. Keskityin saamaan mahdollsimman vähällä panoksella mahdollisimman hyviä tuloksia eli arvosanoja. Yliopisto-opinnot aloitin varsin vanhana eli vasta 28-vuotiaana, mutta niitä rakastin alusta alkaen. Ensimmäisinä vuosina en tosin vielä tajunnut opiskelusta mitään. Olin hyvin tunnollinen, luin ihan hulluna ja kirjoitin henkevältä ja oppineelta kuulostavia esseitä klassikoista.

Käännekohdaksi muodostui yhden kurssikaverini organisoima ja HYY:n rahoituksella perustettu Postkolonialismi-opintopiiri, jonka päättyttyä sitä ohjannut professori kutsui meidät ns. Uusi Nainen -ryhmään. Siihen kuului enimmäkseen jatko-opiskelijoita ja muutama onnekas perustutkinto-opiskelija. Siitä muodostui varsinainen yliopistoni ja siellä opin oppimaan ja lukemaan vaativaa teoreettista kirjallisuutta. Uusi Nainen kokoontui etupäässä kapakassa, ja nyt jälkikäteen ymmärrän, että kyse oli eräänlaisesta mestari-kisälli -oppimisesta, jossa me opiskelimme ohjaaja-professorin kanssa yhdessä ja koetimme parhaamme mukaan jäljitellä hänen strategioitaan. Tämä on oppimishistoriani ensimmäinen käännekohta.

Toinen käännekohta on tutustuminen sosiaaliseen mediaan ja sieltä löytyviin ope- yms. -verkostoihin.   Erityisesti nykyisin e-Oppimiskeskuksessa työskentelevä Anne Rongas muodostui hyvin tärkeäksi esikuvaksi. Luin hänen blogejaan ja wikejään yms. ja olin ja olen edelleen vaikuttunut siitä tavasta, jolla hän omaa työtään kehitti ja avoimesti jakoi osaamistaan. Hänen ohjeitaan seuraamalla aloin itsekin opetella blogien, wikien ja kaiken maailman muiden palveluiden käyttöä ja minusta tuli intomielinen avoimen jakamisen kannattaja. Se ei olisi onnistunut ilman Tarmo Toikkasen korvaamatonta apua tekijänoikeusasioiden opiskelussa. Kuin elokuvista oli Opettajan tekijänoikeusoppaan syntyprosessi, ja siitä olen kertonut kirjan blogissa vieraskynäpostauksessani.

Twitterissä ja FB:ssä nykyisin kokoontuva someheimo on minulle erittäin tärkeä verkosto, jossa oppimiseni tätä nykyä ensisijaisesti tapahtuu. Erityisen tärkeäksi on parin viime vuoden aikana muodostunut erityisesti #YOOJOO -posse.

Missä olen nyt? (Nykyhetki)

Nyt olen uuden kynnyksellä. Olen koko opettajanurani ajan metsästänyt ja opetellut kuumeisesti uutta. Kokeillut uusia ja taas uusia ideoita ja työkaluja. Hämmästyttävän vähän mikään on kuitenkaan ehkä luokassa muuttunut. Onhan se aika triviaali "muutos", jos oppilaat tekevät sanaluokista seinälehden sijaan videon! En oikein tiedä missä olen nyt. Olen epätietoisuuden tilassa. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ole kiire pois. Kaikki on hyvin juuri näin.

Minne haluan mennä? (Tulevaisuus)

En halua nyt vähään aikaan mennä yhtään minnekään, vaan ihmetellä ihan vaan paikallani. Haluan rauhassa hahmotella itselleni ison vision, joka kuvaa sitä, mitä ihan aikuisten oikeasti haluan tehdä. Hämmästyttävää kyllä, sitä en ole koskaan kunnolla ajatellut. Ja kun tämä on selvillä, haluan suunnitella sopivan vähän, pieniä mutta oikeasti merkittäviä, konkreettisia toimenpiteitä, joita ryhdyn toistamaan toistamasta päästyäni. Haluan myös, että toimenpiteet ovat realistisia, yleensä suunnitelmani ovat aivan suuruudenhulluja. Haluan, että visio on iso, mutta askeleet pieniä. Haluan myös, että askeleet eivät perustu epärealistisille oletuksille, vaan että niissä huomioidaan ne kaikki kehitystä jarruttavat rakenteet, jotka edelleen kouluissa ovat pystyssä ja joiden keskellä töitämme teemme.

Miten pääsen sinne ja mitä prosesseja minun on käytävä läpi oppiakseni? (Keinot)

Pääsen sinne, kun lakkaan hätäilemästä. Eli alan kunnioittaa myös käytännössä oppimisen hitauden lakia. Voin vaikka lakata miettimästä kuumeisesti, minne itse olen menossa ja kuunnella rauhassa, minne muut ovat menossa. Hätäilyyn ja säntäilyyn auttaa parhaiten meditointi.

Olinpa menossa minne hyvänsä kaksi asiaa on varmoja:

1. Dialogia pitää harjoitella. Asiaa pitää opiskellä 20% teoriassa ja harjoitella 80% käytännössä.
2. Itsekuria ja asioiden loppuun saattamista pitää harjoitella. Haluan, että opin tyynenä katselemaan kun ideoita tulee ja menee. Tässä tyyneyden tilassa en säntää aina uusia ideoita kehittelemään, vaan jatkan sinnikkäästi entisten parissa.

Mistä tiedän, että olen perillä? (Mittarit)

Tämä on vaikea kysymys. En osaa vielä vastata. Pitäisikö tehdä taitoprofiilit näistä samaan tapaan kuin Tiimiakatemiassa? Arvioida sitten ensin itse ja pyytää sitten arviota myös muilta. Ennen kuin osaan tehdä tuollaiset profiilit, pitää noihin mitattaviin asioihin perehtyä paljon perusteellisemmin. Uskoisin, että kunhan saan Isaacsini luettua, voisin yrittää tehdä taitoprofiilin dialogitaidoista. Tiimiakatemiassa dialogi on näköjään osaksi tiimioppimisen taitoja, mutta itse haluaisin tehdä aivan erikseen dialogista oman taitoprofiilin.

Ilorannan antia

Lähdin Ilorantaan tiimioppimisen jaksolle suurin odotuksin ja palasin kotiin sellaisen aivomyrskyn silmässä, että ajoin vahingossa Nurmijärvelle, vaikka Vihti oli tähtäimessä. Tein heti tuoreeltaan hulluna muistiinpanoja ja niihin onkin mielenkiintoista palata näin pitkän tauon jälkeen, kun pöly päässä on ehtinyt laskeutua. 

Muistan, että Johannes sanoi siellä Jyväskylän aloitustapaamisessa lokakuussa, että "siellä Ilorannassa sitten nähdään, "miten voi oppia, kun kukaan ei opeta mitään". Se totisesti nähtiin :). Olin ja olen sitä mieltä, että kaikki opettajat pitäisi kouluttaa tiimimestareiksi heti jo opettajanopintojen alussa eli OKL:ssä. Sitä odotellessa pitäisi keksiä keino, miten opettajat saataisiin tiimioppimaan tarvittavat taidot. Sitäpä juuri erityisesti  mukana olevat rehtorit ja tiiminvetäjät pohtivat. Koska itse olen nimenomaan opettaja, minua kiinnostaa erityisesti tiimioppimisen vieminen suoraan oppilaille.

Minulle jäi Ilorannasta erityisesti pinnalle kaksi kysymystä/teemaa. Toinen on dialogi ja toinen on sisäinen motivaatio ja erityisesti se, miten oma- ja vapaaehtoista voi peruskoulun oppilaiden opiskelu olla. Vapaaehtoisuus (autonomy) on sikäli olennainen teema, että nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen mukaan se on aivan olennainen tekijä sisäisen motivaation synnyssä.  Sekä sisäisestä motivaatiosta että dialogista keskustelimme Ilorannassa todella vilkkaasti.

 Kuten olen jo aiemmin kertonut, minua vaivaa jatkuvasti se, että koulussa opettajat ovat valtavan puuhakkaita ja oppilaille jää enemmän tai vähemmän opettajan suunnittelemien polkujen tallaaminen. Se, missä määrin näin pitää ollakin, on kysymys joka piinaa minua jatkuvasti, sillä uskon, että oppilailla voisi olla nykyistä paljon isompi aidon toimijan rooli, ja opettajan pitäisi osata astua paljon reippaammin sivuun. Olla paljon enemmän oikeasti läsnä ja kuunnella, mutta noudattaa alusta asti tinkimättä Johanneksen ensimmäistä eli puuttumattomuuden lakia. Vapauden rajaa pitää venyttää erityisesti, mikäli todella haluamme koulia oppilaista esimerkiksi luovia ongelmanratkaisijoita, kuten uusi OPS ja tulevaisuuden haasteet esimerkiksi edellyttävät. 

Sugata Mitran kokeilut ovat vastaansanomaton esimerkki siitä, miten oppilaat voivat oppia, vaikka opettajaa ei ole mailla halmeilla. Ainoa mitä tarvitaan, on pääsy internettiin ja pari kaveria, joiden kanssa voi kääriä hihat.

Dialogi on tiimioppimisen kannalta aivan ydinkysymys, sillä tiimioppimista ei voi olla ilman dialogia. Tähän kuvioon on koottu loistavasti ydinasiat dialogin periaatteista.

Aidon dialogin käyminen on huomattavan paljon helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Oma ongelmani on esimerkiksi liiallinen innostus. Innostuminen tekee dialogin vaikeaksi. Dialogi vaatii riittävän tyyntä mieltä. Kovin innostunut ei malta odottaa. En minä ainakaan. Mutta uskon, että kaikkea voi oppia. Mutta jotta voi oppia käymään dialogia, sitä pitää harjoitella, myös koulussa. Ymmärrän dialogin aivan eriasiaksi kuin perinteisen "opetuskeskustelun", jossa opettaja on käsikirjoittanut tilanteen enemmän tai vähemmän tietoisesti ja on ylipäätänsä koko tilanteen keskushenkilö. Koulussa pitäisi alkaa harjoitella dialogia, jota käyvät nimenomaan oppilaat!

Jazzia johtamiseen - anna osaajien loistaa

Olen kokoajan vakuuttuneempi, että opettajan kannattaa lukea nimenomaan johtamiskirjallisuutta. Näyttää siltä, että ongelmat luokassa ovat nimittäin mitä suurimmassa määrin johtamisen ongelmia. Patrick Furun kirjalla Jazzia johtamiseen - anna osaajien loistaa on houkutteleva nimi. Ensinnäkin koska puhe jazzista johtaa ajatukset improvisointiin, josta puolestaan tulee mieleen kokeilut/kokeilukulttuuri. Reippaan kokeilemisen olen itse kokenut koulumaailman loputonta suunnittelun suunnittelua hedelmällisemmäksi tavaksi kehittää oppimista. Toiseksi alaotsikko anna osaajien loistaa vie ajatukset koulumaailman ytimeen eli oppilaisiin. Aika usein ja helposti tuntuu unohtuvan, että ei opettajatiimeillä ole niinkään väliä, tärkeitä ovat oppilaat.

Maailma (ja koulu sen mukana) muuttuu yhä monimutkaisemmaksi. Sekä yritys- että koulujohdon ratkaisu tilanteessa on usein, että lisätään rakenteita ja standardoituja muodollisia prosesseja. Tämä on nimenomaan väärä ratkaisu. Jäykkien rakenteiden nikkaroinnin sijaan pitää riisua rakenteita ja luoda ympäristö, jossa työntekijät voivat luovasti yhdessä ratkoa ongelmia. Tarkan nuotintamisen sijaan pitää jättää tilaa jammailulle. Ennen muuta tarvitaan joustavuutta ja luovuutta. Tämä koskee niin opehuoneita kuin luokkiakin.

Tavoitteista ja visiosta

Furu kehottaa kiinnittämään huomiota tavoitteisiin. Mikäli halutaan saavutta erinomaisia tuloksia - ja miksi ihmeessä tyytyisimme vähempään?! - tavoitteiden pitää saavuttaa seuraavat neljä kriteeriä: tavoitteiden tulee olla haastavia ja välttämättömiä, niiden täytyy parantaa jonkun elämää ja lisäksi niiden pitää saada aikaan tunnereaktio. Tämä tuntuu erinomaiselta listalta! Haasteeksi jää, että OPS sisältää paljon sellaisia tavoitteita, jotka eivät hevin täytä mainittuja kriteereitä. Ehkä tämä lista kuitenkin voi auttaa opettajaa tulkitsemaan OPSia ja priorisoimaan ja painottamaan erityisesti sellaisia asioita, jotka täyttävät mainitut kriteerit.

Myös toimintaa ohjaavan vision on oltava sopivasti sumea. Vision on hyvä olla sillä tavalla sumea, että se jättää tilaa omalle tulkinnalle ja houkuttelee täyttämään tyhjät kohdat omilla vastauksilla. Jos kaikki on valmiiksi pureskeltua, se ei maistu miltään. Sumean vision täytyy kuitenkin kuvata tulevaisuutta, joka puhuttelee kohdeyleisöään. Siksi mika tahansa sumea kuva ei käy. Sen pitää olla kiehtova, herättävä, joskus jopa ärsyttävän sumea kuva.

Furu vertaa kiinnostavasti Beethovenin ja Duke Ellingtonin johtamistapaa. "Beethoven lähti omasta luomisvimmastaan. Hän sävelsi teoksensa ensin ja mietti sitten, miten ne toteutetaan mahdollisimman tarkkaan nuottien mukaisesti. Ellington sen sijaan mietti ensin, mikä hänen loistavissa muusikoissaan on ainutlaatuista. Vasta sitten tuli sävellystyö, joka ammensi muusikoiden ainutlaatuisuudesta. Ensin osaaminen, sitten strategia." Jos tätä haluaisi soveltaa luokassa, pitäisi siis rohkeasti lähteä oppilaiden osaamisesta, siitä mitä he tekevät erityisen hyvin ja tehdä siitä rohkeasti koko toiminnan lähtkökohta, jolle OPS etc. olisivat alisteisia, eikä päinvastoin, kuten vanhastaan on toimittu. Opettajan pitäisi myös malttaa panna syrjään oma "luomisvimmansa", ja se jos mikä on vaikeaa. Me rakastamme omia ideoitamme ja niitä riittää!

Opettajien on muiden esimiesten tapaan myös syytä visusti varoa "set-up-to-fail" -syndroomaa, joka on osaamisen johtamisen täydellinen vastakohta. Valitettavasti esimiehet/opettajat "viljelevät tahtomattaa syndroomaa aiheuttaen alaisille heikentynyttä tuloskuntoa. Perusongelmana on esimiehen alati laskevat odotukset alaisiaan kohtaan, mikä johtaa todellisuudessakin alentuneisiin tuloksiin. 

Syndrooma toimii seuraavasti:

1. Esimies-alaissuhde alkaa myönteisesti. Molemmilla on hyvät odotukset toisiaan kohtaan.
2. Jokin yksittäinen tapahtuma (esim. myöhästynyt deadline) saa esimiehen epäilemään alaisen kykyjä, ja esimies alkaa mikromanageerata alaista.
3. Alainen vaistoaa luottamuksen puutteen ja alkaa itsekin epäillä kykyjään. Hän ei enää tee parastaan, reagoi mekaanisesti esimiehen kontrollointiin ja välttää päätöksentekoa.
4. Esimies tulkitsee tämän uuden käyttäytymisen lisätodisteena heikosta osaamisesta ja alkaa kontrolloida alaista entistä tarkemmin, mikä vain pahentaa tilannetta.

Alaisen "osaamattomuus" on näin ollen esimiehen oman käytöksen tulos, ei alaisen ominaisuus. Oikea lääke syndroomaan on asennemuutos. Esimiehen on muutettava odotuksiaan paljon positiivisempaan suuntaan." Ajattelen itse, että opettajan todella tärkeä tehtävä jatkuvan itsereflektion lisäksi on nimenomaan vaalia ja rakentaa vankkumatonta positiivista uskoa oppilaisiin. Kuten edellä kuvattu syndrooma osoittaa, on paljon vähemmän vaarallista uskoa oppilaisiin jatkuvasti vaikka liikaakin kuin liian vähän.

Jazzyhtyeen toiminta

Jazzyhtyeen toiminnan kulmakiviä ovat nopeus ja yhteistyö. Toiminta perustuu neljään elementtiin:

1. yhteinen kieli
2. aktiivinen kuuntelu
3. toisten tukeminen
4. vastuun kantaminen

Jotta ymmärtäisimme yhteistyötä, on ensin ymmärrettävä mekanismeja joista johtuen tapamma ymmärtää ja tehdä yhteistyötä ovat monilta osin virheellisiä. Yhteistyön täysi ynmärtäminen on ylipäätänsä on lähes mahdotonta ja ymmärryksemme on virheellinen ainakin kolmesta syystä:

1. Muiden käytös, mielipiteet ja päätökset vaikuttavat meihin, emmekä me todellisuudessa oikeasti tiedosta, kuinka paljon ja millä tavoin ne vaikuttavat meihin, vaikka saatamme kuvitella, että tiedostamme.
2. Meidän selitysmallimme estää meitä näkemästä, mitä oikeasti tapahtuu.
3. Yritämme selittää asioita yksilön (tai yksilöiden) kautta.

Tilat

Koska tila-asiat ja tilan vaikutus työskentelyyn ja oppimiseen lähtkökohtaisesti kiinnostavat minua kopioin tähän myös Furun koonnin tiloista, joilla voidaan huomattavasti parantaa yhteistyötä ja tiimityöskentelyä. Kouluissa on valitettavan pitkä matka tällaisiin tiloihin, puhutaanpa sitten opettajien tai oppilaiden työskentelystä. Mutta uskon, että haaveilu kannattaa silti. Tämä lista näyttää myös kovasti juuri siltä, miten tilat on Tiimiakatemiassa organisoitu.

1. Vaihtele työtilojen kokoa ja muotoa sekä niiden sisältämää teknologiaa. Yhteistyö onnistuu parhaiten tiloissa, joihin mahtuu 4-8 henkilön tiimi fyysisesti. Sellaiset tilat mahdollistavat co-creationin. Henkilöstö tarvitsee kuitenkin fyysisiä tiloja myös keskittyneeseen työntekoon (nimeämättömät yksilölliset työpisteet), spontaaniin sosiaaliseen vuorovaikutukseen (yleiset tilat, stand-up -"kahvilat" sekä oppimiseen ja tiedon hankintaan (huoneet, joissa on oikeanlaista teknologiaa ja työkaluja).

2. Anna oikeat työkalut. Onnistunut yhteistyö sisältää mm. tiedon jakamista, ideariihiä, erilaisten näkökulmien tarkastelua ja skenaarioiden rakentelya. Varmista, että kokoustiloissa on useita valkotauluja ja/tai fläppitauluja. Niihin on hyvä kirjata ideoita ja erityisesti luoda visuaalisia versioita erilaisista ratkaisuista. Tämä auttaa tiimejä pääsemään yhteisymmärrykseen nopeammin ja tehokkaammin.

3. Anna projektitiimeille oma fyysinen tila. Tiimin yhteiseen tilaan voi jätttää muistiinpanot, visualisoinnit, prototyypit ja muut puolivalmiit tekeleet paikoilleen ja jatkaa siitä, mihin edellispäivänä jäätiin. Tämä auttaa tiimin jäseniä ylläpitämään yhteistä ajattelutapaansa, kirkastamaan fokustaan ja nopeuttamaan yhteistä projektiaan.

Voi pojat että toivon, että ennen eläkkeelle siirtymistäni ehtisin työskennellä tähän tapaan organisoidussa peruskoulussa!!!