maanantai 23. toukokuuta 2016

Viitakon vaikutukset


Olen tähän menessä paljon ääneenkin ihmetellyt sitä, miten tämä kaikki voi olla niin yksinkertaista ja helppoa. Viitakossa viimein tajusin, erityisesti Hannan ja Johanneksen loistavaa loppupuheenvuoroa kuunnellessani, että valmentaminenhan on aivan hullun vaikeaa!! Siis käytännössä. Teoriassahan se on hyvinkin helppoa. Kuten Hanna vastaansanomattomasti kiteytti: tiimivalmentajan  pitää koko ajan säilyttää helikopterinäkymä ja samalla kuitenkin toimia keskellä tilannetta, jossa teko määrittää aina seuraavan teon. Pitää olla visio ja suunnitelma siitä, mihin ollaan menossa, mutta silti pitää osata olla ja toimia - tai usein olla toimimatta - hetkessä. Mikä voisi olla vaikeampaa? Ja raskaampaa?

Johannesta kuunnellessani puolestaan kirkastui, että kyllä! Oppilaissa piilevän potentiaalin vapauttaminen on todellakin tärkein tehtäväni. Ja tämä edellyttää ennen kaikkea näitä:

1. Pitää fokusoida voimakkaasti merkityksellisyyteen (ja siis nimenomaan oppilaan kokemaan merkityksellisyyteen) eikä esimerkiksi tehokkuuteen, tuloksellisuuteen, taloudellisuuteen, opsin toteutumiseen tai sen sellaiseen.

2. Pitää siirtyä instruktiivisesta intuitiiviseen toimintaan.

Tuo kakkoskohta on minulle se helpompi. Olen tehnyt opettajantyötä jo sen verran pitkään, että toiminta on jotenkin luonnostaan muuttunut koko ajan intuitiivisemmaksi. Mutta kyllä minuakin välillä pelottaa. Haasteita tulee myös siitä, että tämä siirtymä myös tekee välillä yhteistyön kollegoiden kanssa hankalaksi. On hankala tehdä yhteistyötä vahvan instruktiivisesti orientoituneiden kollegoiden kanssa, joita kuitenkin on valtaosa opettajista, koska sellaisiksihan meidät on koulutettu.

Keskustelimme Viitakossa paljon oppimissopimuksesta, mikä olikin erityisen onnekasta siksi, että koetan tutkinnossakin keskittyä juuri siihen. Sen suhteen minua mietityttää erityisesti juuri tuo merkityksellisyys. Monessakin mielessä. Näen oppimissopimuksen erittäin tärkeänä työkaluna juuri merkityksellisyyteen fokusoimisessa. Sehän juuri on sen keskeinen idea. Mutta suurena vaarana on, että edelleenkin helposti käytännössä odotamme, että oppilas tekee sen OPETTAJAN merkitykselliseksi kokemalla tavalla ja kirjoittaa sinne OPETTAJAN merkityksellisinä pitämiä asioita. Haasteena on myös tehdä ero niihin itsearviointikaavakkeisiin yms., joita oppikirjat ja opettajanoppaat ovat väärällään, ja joiden täyttämiseen oppilaat ovat lopen kyllästyneitä, ja jotka eivät käytännössä oikeasti ole lainkaan merkityksellisiä sen paremmin oppilaille kuin opettajillekaan. Tämä on todellakin iso haaste, koska oppimissopimuksen kysymykset näyttävät erehdyttävästi juuri samoilta, kuin noissa edellä mainituissa itsearviontimateriaaleissa.


Sitä tässä nyt juuri mietin, että mistä kaikesta pitäisi luopua, jotta oppimissopimuksesta oikeasti tulisi merkityksellinen. Eronteko suhteessa perinteisiin kaavamaisiin ja pinnallisen kosmeettisiin itsearviointikäytänteisiin on välttämätön, sillä "kykenemättömyys eliminoida vanhaa on tärkein muutoksen ja muuntumisen este", kuten Jaana Venkula kirjoittaa loistavassa kirjassaan Epävarmuudesta ja varmuudesta.

Yksi iso ero suhteessa entisiin itsearviointikäytänteisiin verrattuna on tietysti se, että oppimissopimuksia käsitellään dialogissa muiden kanssa. Tähän ainakin pitää varmaan panostaa aivan erityisesti.

Tuomas sanoi Viitakon loppuringissä osuvasti, että usein näissä sessioissamme alkaa kirkastua erityisesti edellisen kerran asiat. Se on täsmälleen näin! Tällä kerralla nimittäin hyvin kouriintuntuvastikin kävi selväksi, että vaikka bisnesmaailman käsitteet - kuten asiakas - tuntuisivat koulukontekstissa kuinka kaukaisilta tai epämiellyttäviltäkin, niin kyllä meidän tehtävämme on vain ja ainoastaan palvelutehtävä. Ja jotta oppisimme palvelemaan oppilaita, meidän kyllä kannattaa mielestäni perehtyä asiakaspalveluteoretisointiin ja -kirjallisuuteen.

Muutenkin on ihanaa, että Suvivirsi kajautetaan aivan kohta ja sitten on aikaa uppoutua lukemiseen. Kirjalista on minulta edelleen paperille kirjaamatta, mutta kävin tänäänkin hankkimassa kasvavaan pinoon lisää kirjoja. Sellaisia kuin juuri em. Jaana Venkulan Epävarmuudesta ja varmuudesta, joka vaikuttaa jo parin ensimmäisen luvun perusteella aivan huikealta ja huipputärkeältä! Lisäksi mukaan tarttui esimerkiksi Joutilas matkailija. Hitaan matkustamisen taito, Kreetta Onkelin romaani Kutsumus sekä Tapio Aaltosen Luova kutsumus. Tarkoituksen kokemisen taito.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti