Hei! Nimeni on Nina ja olen introvertti

On todella ihme ja varmaan jonkinlaista johdatusta, että nämä introvertti-kirjat nyt tielleni sattuivat. Itse asiassa sain Cainin kirjan jo muutama vuosi sitten yhdeltä tarkkasilmäiseltä ja viisaalta ystävältäni joululahjaksi. Aloitinkin silloin sen lukemista, mutta se jäi minulta kesken. Silloin jo muistan kyllä ajatelleeni, että siihen täytyy palata, koska sen verran ehdin jo tajuta, että koulu on todella suunniteltu kaikin tavoin ekstroverteille ja että meidän todellakin pitäisi paremmin kyetä huomioimaan, että ehkä noin puolet oppilaistamme (ja opettajista!) on introvertteja - varsinkin täällä Suomessa. Introverttien olemassaolo olisi tietysti hyvä muistaa erityisesti silloin, kun intoilemme tiimioppimisen puolesta.

Intoverttikirjallisuudella on minulle nyt myös valtava henkilökohtainen merkitys. Olen nimittäin tajunnut  kyllä jo pitkään olevani itse hyvinkin introvertti, mutta en ole silti ajatellut asiaa ja sen seurauksia ollenkaan riittävästi. Kirjat avasivat silmäni sille, miten paljon olenkaan elämäni aikana niin töissä kuin kotonakin esittänyt hyvin paljon ekstrovertimpää kuin mitä olen.

Minuun pätevät jakamattomasti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki  introverttien tunnuspiirteet. Cain käsittelee paljon esiintymispelkoa, mutta siitä minä en juurikaan kärsi. Ainakaan silloin jos olen voinut valmistautua hyvin. En myöskään puhu hiljaisella äänellä vaan paasaan usein hyvinkin kovaäänisesti (tämä on myös ammattitauti, olen ollut huomaavinani, ja siksi opettajahuoneissa desibelit ovatkin usein melkoiset).

Olen vihdoinkin oivaltanut, että minulle on todella ratkaisevan tärkeää saada tehdä työni hyvin ja saada tehdä jotain sellaista, mikä on omien kriteerieni mukaan oikeasti merkityksellistä. Minulla ei ole pienintäkään tarvetta tuputtaa omia usein aika korkeita standardejani muille, mutta kärsin, jos en saa itse noudattaa niitä. Minulla on todellakin biologiaani kaivertunut tarve saada uppoutua töihini ja uuden luomiseen, oppimiseen ja ajattelemiseen.

Yhdessä ajatteleminen minulta onnistuu harvoin, sillä koska esitän jatkuvasti paljon ekstrovertimpää kuin olen, olen suurimman osan aikaa aivan näännyksissä. En tajua, mistä oikeastaan puhutaan ja puhun itse usein ihan jostain muusta kuin muut. Silloin huomaan vetäytyväni usein puolustuskannalle ja tunnen oloni pelokkaaksi, vihamieliseksi ja ajoittain jopa hätääntyneeksi. Ja mitä enemmän hätäännyn, sitä villimmiksi juttuni käyvät. Olen vasta nyt tajunnut, miten paljon opettajana toimiminen vaatii ajattelemista ja reflektointia. Sille pitää varata erikseen aikaa ja minulta se onnistuu parhaiten siis omassa rauhassani.

Cain tuo monin tavoin esiin sen, kuinka joustavia me ihmiset olemme ja kuinka pystymme tarvittaessa toimimaan luontaisten taipumustemme vastaisesti, mutta olennainen kysymys on pitäisikö meidän yrittää manipuloida käytöstämme käytettävissä olevissa rajoissa vai pysyä itsellemme uskollisina? Missä vaiheessa käyttäytymisen kontrolloimisesta tulee turhaa tai uuvuttavaa? Omalla kohdallani olen harrastanut kontrollia niin paljon, että se on osaltaan johtanut minut useassa otteessa vakavan uupumisen ja ahdistushäiriön reunalle ja ajoittain syvyyksiin. Niinpä olenkin itselleni nyt luvannut, että loput työurastani aion olla huomattavan paljon uskollisempi itselleni ja olla enimmäkseen juuri  niin introvertti kuin olen. Uskon, että siten myös työpanokseni laatu itse asiassa paranee.

Viisikymppisenä pelissa alkaa olla vähitellen konkreettisemmin ja konkreettisemmin koko elämä. Minulla on työuraa jäljellä noin viitisentoista vuotta. Sillä, millaisia valintoja näinä vuosina teen, on päivä päivältä dramaattisempia vaikutuksia siihen, millaisia tulevat eläkepäiväni tulevat olemaan.

Yhdestä stressinhallintakirjasta löytyi tällainen pieni kuvittelutehtävä, joka oli mielestäni aika pysäyttävä ja jota olen hieman muokannut. Kuvittele kaksi seuraavaa tilannetta:

• Täytät 75 vuotta. (Onneksi olkoon!) Istut vanhainkodissa ja syöt syntymäpäiväkakkua. Hoitaja kuivaa juuri suupieliäsi. Kukaan ei tule käymään luonasi. Seurustelit työikäisenä vain työpaikalla etkä ehtinyt pitää yhteyttä muihin. Mitä työtä teit? Et muista, koska aivosi vaurioituivat vuosikausia sitten saamasi veritulpan jälkeen. Keho oli uupunut, koska se ei saanut koskaan rentoutua.
• Täytät 75 vuotta. (Onneksi olkoon!) Istut olohuoneessa rakkaan puolisosi, poikasi, lastenlastesi ja serkkujesi kanssa. Huoneessa on myös ystäviäsi taidehistorian kurssilta ja maalauspiiristä. Syötte hyvää ruokaa ja nautitte. Aterioinnin jälkeen nouset ylös ja kiität saamastasi lahjasta: Italian-matka kahdelle. Olet onnellinen työvuosistasi ja siitä, että 50-vuotiaana opettelit vihdoinkin kuuntelemaan itseäsi ja huolehtimaan itsestäsi ja  muistit myös rentoutua kunnolla.

Cain neuvoo meitä syventymään henkilökohtaiseen ydintehtäväämme. Juuri näin aion vastedes uskollisesti tehdä. Oma ydintehtäväni löytyy luokasta ja sen kirkastamiseksi päivitän ja mietiskelen jatkossakin säännöllisesti omaa oppimispäiväkirjaani ja valmentajafilosofiaani.

Cain suosittelee, että me introvertit rakentelemme itsellemme "palautuslokeroita", joihin voimme työpäivän aikana vetäytyä lepäämään. Koulussa näiden keksiminen ei ole aivan helppoa. Lämpimän sään aikana vetäydyn usein esimerkiksi autooni. Olen myös alkanut viettää aikaani opettajahuoneessa kuulokkeet korvilla. Haaveilen, että olisi huone, johon niin introvertit oppilaat kuin opettajatkin voisivat välillä vetätytyä lataamaan akkujaan. Uskon, että tämä lisäisi dramaattisesti opettajien työhyvinvointia ja vähentäisi esim. sairaspoissaoloja. Meitähän on noin puolet.

Tärkeää on myös hakeutuminen oikeanlaiseen valoon:

Täyden elämän salaisuus on hakeutua oikeanlaiseen valoon. Joillekin se on Broadwayn parrasvalo, toisille taas kirjoituspöydän lukulamppu. Käytän luontaisia voimiasi - pitkäjänteisyyttä, keskittymistä, oivalluskykyä ja herkkyyttä - tehdäksesi työtä jota rakastat ja jolla on merkitystä. Ratkaise ongelmia, tee taidetta, ajattele syvästi.