Lähdin Ilorantaan tiimioppimisen jaksolle suurin odotuksin ja palasin kotiin sellaisen aivomyrskyn silmässä, että ajoin vahingossa Nurmijärvelle, vaikka Vihti oli tähtäimessä. Tein heti tuoreeltaan hulluna muistiinpanoja ja niihin onkin mielenkiintoista palata näin pitkän tauon jälkeen, kun pöly päässä on ehtinyt laskeutua.
Muistan, että Johannes sanoi siellä Jyväskylän aloitustapaamisessa lokakuussa, että "siellä Ilorannassa sitten nähdään, "miten voi oppia, kun kukaan ei opeta mitään". Se totisesti nähtiin :). Olin ja olen sitä mieltä, että kaikki opettajat pitäisi kouluttaa tiimimestareiksi heti jo opettajanopintojen alussa eli OKL:ssä. Sitä odotellessa pitäisi keksiä keino, miten opettajat saataisiin tiimioppimaan tarvittavat taidot. Sitäpä juuri erityisesti mukana olevat rehtorit ja tiiminvetäjät pohtivat. Koska itse olen nimenomaan opettaja, minua kiinnostaa erityisesti tiimioppimisen vieminen suoraan oppilaille.
Minulle jäi Ilorannasta erityisesti pinnalle kaksi kysymystä/teemaa. Toinen on dialogi ja toinen on sisäinen motivaatio ja erityisesti se, miten oma- ja vapaaehtoista voi peruskoulun oppilaiden opiskelu olla. Vapaaehtoisuus (autonomy) on sikäli olennainen teema, että nykyaikaisen motivaatiotutkimuksen mukaan se on aivan olennainen tekijä sisäisen motivaation synnyssä. Sekä sisäisestä motivaatiosta että dialogista keskustelimme Ilorannassa todella vilkkaasti.
Kuten olen jo aiemmin kertonut, minua vaivaa jatkuvasti se, että koulussa opettajat ovat valtavan puuhakkaita ja oppilaille jää enemmän tai vähemmän opettajan suunnittelemien polkujen tallaaminen. Se, missä määrin näin pitää ollakin, on kysymys joka piinaa minua jatkuvasti, sillä uskon, että oppilailla voisi olla nykyistä paljon isompi aidon toimijan rooli, ja opettajan pitäisi osata astua paljon reippaammin sivuun. Olla paljon enemmän oikeasti läsnä ja kuunnella, mutta noudattaa alusta asti tinkimättä Johanneksen ensimmäistä eli puuttumattomuuden lakia. Vapauden rajaa pitää venyttää erityisesti, mikäli todella haluamme koulia oppilaista esimerkiksi luovia ongelmanratkaisijoita, kuten uusi OPS ja tulevaisuuden haasteet esimerkiksi edellyttävät.
Sugata Mitran kokeilut ovat vastaansanomaton esimerkki siitä, miten oppilaat voivat oppia, vaikka opettajaa ei ole mailla halmeilla. Ainoa mitä tarvitaan, on pääsy internettiin ja pari kaveria, joiden kanssa voi kääriä hihat.
Dialogi on tiimioppimisen kannalta aivan ydinkysymys, sillä tiimioppimista ei voi olla ilman dialogia. Tähän kuvioon on koottu loistavasti ydinasiat dialogin periaatteista.
Aidon dialogin käyminen on huomattavan paljon helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Oma ongelmani on esimerkiksi liiallinen innostus. Innostuminen tekee dialogin vaikeaksi. Dialogi vaatii riittävän tyyntä mieltä. Kovin innostunut ei malta odottaa. En minä ainakaan. Mutta uskon, että kaikkea voi oppia. Mutta jotta voi oppia käymään dialogia, sitä pitää harjoitella, myös koulussa. Ymmärrän dialogin aivan eriasiaksi kuin perinteisen "opetuskeskustelun", jossa opettaja on käsikirjoittanut tilanteen enemmän tai vähemmän tietoisesti ja on ylipäätänsä koko tilanteen keskushenkilö. Koulussa pitäisi alkaa harjoitella dialogia, jota käyvät nimenomaan oppilaat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti